torstai 19. lokakuuta 2017

Syksyn ja säilömisen ilo

Syksy alkaa siirtyä siihen vaiheeseen, jossa on aika vaikea enää suorittaa mitään. Se sopii minulle, joka suoritan intohimoisesti omia innostuksen kohteitani. Nyt on lupa ja hieman pakkokin tarkastella elämää toiselta kantilta. (Vaikkei tämä syksyn pysähdys ole aikaisemminkaan pysäyttänyt suorittamiskierrettäni mihinkään...)

Töihin asti sadan kilometrin päähän olen jo kärrännyt suppilovahveroitani, kun niitä on tullut kerättyä innolla ja ahneudella hieman yli oman käsittelykyvyn. Onneksi töistä on löytynyt vastaanottajia kallisarvoisille sienilleni :-)


Ostin kuivatuille sienille kolmen desin säilytyspurkkeja - lähinnä tuota lahjontaa ajatellen. Omat suppikset olen säilönyt pusseihin, jota olen sijoittanut purkkeihin kaappiin.


Kuivatessa suppikset kuihtuvät lähes näkymättömiin. Mitä isommiksi paloiksi sienet jättää, sitä enemmän tarvitaan lämpöä ja puhallusta niiden kuivattamiseen. Tässäkin on useampi uunipellillinen suppilovahveroita kuivuneessa olotilassaan.


Näillä kuivatuilla sienillä on käyttöä silloinkin, kun sähköä ei ole käytettävissä. Oikeaa selviytyjän ruokaa :-)


Viis purkkia tuli täyteen ja vielä jäi vähän yli. Seuraavat pääsevät arkisempiin pakastusrasioihin, vaikkeivät pakkaseen menekään.

Tällä tavalla syksystä irtoaa yllättävän paljon iloa :-) Puikoillakin on menossa jo kolmas sukkapari. Ehkä se syksyn ydin onkin tässä :-)

Ihanaa loppuviikkoa!

maanantai 16. lokakuuta 2017

Kuivaamista ja säilömistä

Suppilovahverot ja sammaleiset kuusimetsät ovat vieneet huomioni täysin tänä syksynä. Olen rentoutunut ja uudistunut metsissä. Ja kerännyt ennätyssadon sieniä :-)

Tänään työpäivän jälkeen kuvasin kuivattamiani suppiksia, mutta tähän nyt vain yksi kuva. Päivä on ollut täyteläinen ja aika on loppunut aivan kesken, kuten aina ;-)

Ostin lasisia säilytyspurkkeja, joihin voin kerätä kuivattuja suppiksia ja antaa lahjoiksi niitä arvostaville ihmisille. Meidän perheemme kuivattujen suppiksien varasto taitaa olla jo täynnä.


Ihanaa lokakuun jatkoa!

perjantai 13. lokakuuta 2017

Syksyinen poutapäivä

Tänään vietin vuosilomaa seesteisen poutaisessa syyssäässä. Ja menin tietenkin metsään :-) Metsässä oleilu tekee minulle selvästikin hyvää, joten siellä kannattaa käydä jatkossakin säännöllisesti.

Useiden tuntien metsäharhailun tuloksena kannoin autolle suppilovahveroita henkeä salpaavan verran. Soitin ystävälleni kysyäkseni, kelpaisiko heille osa sienistä, sillä suppiksia oli AIVAN liian paljon. En vain malttanut jättää niitä metsäänkään :-) Ystävä suostui ihan suostuttelematta ottamaan osan suppilovahveroistani - näin me molemmat voitimme jotain :-)

Hirvikärpäsiä löysin itsestäni muutaman. Kotiin saavuttuani en ole löytänyt itsestäni yhtään salamatkustajaa. Jospa ensi yön matala lämpötila karsisi nuo ötökät metsissä minimiin. Toivoa sopii aina :-)

Vuosilomapäivien säästäminen syksylle on ollut yksi parhaista ideoistani ikinä. Ilman lomapäiviä syksyn kaikki kauneus hurahtaisi ohitseni tuossa tuokiossa, kuten on käynyt aikaisempina syksyinä. Tosin kymmenisen vuotta sitten en olisi voinut arvostaa syyspäiviä pätkääkään. Onneksi olen vihdoin löytänyt syksynkin ilot :-)


Lomapäivät antavat myös mahdollisuuden univelkojen peittoamiseen. Uneni on kulkenut ikävän epätasaista rataa syksyn ajan. Ehkä olen heittäytynyt liikaa kiireeseen. Niinkuin se toisi ihmiselle mitään hyvää :-(

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Matka suppilovahveroon

Syksyinen sienikuume riivaa minua jo kolmatta vuotta peräkkäin. Sienien, lähinnä suppilovahveroiden, etsiminen ja löytäminen koukuttavat niin, ettei kamera ehdi mukaan. Kyse on paljon siitä löytämisen ilosta: Kun löytää yhden suppiksen, löytää niitä monta. Joskus aivan mahdottoman monta :-)

Mutta kyse on paljon myös vihreän metsän rauhoittavasta vaikutuksesta, sammalmättäiden paksusta jatkumosta ja parhaimmillaan vain luonnon omista äänistä. Löydän ehkä joskus tulevaisuudessa samanlaisen rauhan jostain muustakin luontoympäristöstä, mutta juuri tällä hetkellä juuri tämä on yksi parhaista hyvän olon resepteistäni.

Eräs työkaverini ihmetteli sitä, miten olen voinut muuttua niin paljon aikuisiällä: metsää kaihtavasta ja kauniita luontonäkymiä arvostamattomasta yksilöstä luontokeskeiseksi, jopa luontoa ylistäväksi luonnon vaalijaksi. Mutta kyse ei ole niinkään paljon muutoksesta kuin uuden löytämisestä. Jos et tiedä jonkin olemassaolosta, todennäköisesti et osaa kaivata sitä. Ja silloin vain priorisoit elämäsi sen mukaan.

Mutta kun löydät jotain kiinnostavaa, ehkä jopa mukaansa tempaavaa, tilanne ja mittasuhteet muuttuvat. Valinnan voi aina tehdä vain tiedossa olevien vaihtoehtojen kesken.

En ole ollut myöskään visuaalinen henkilö. Lapsena saatu perusteellinen palaute kasvatti minut käsitykseen, ettei mikään visuaalinen ole minun alaani. Päinvastoin: minun pitäisi pitää sormeni poissa tuolta alueelta. Asia oli ymmärretty kovin nopeasti. Mitäs lapsi siinä kyselisi - aikuisethan tietävät.

Olen rikkonut rajojani ja löytänyt elämään uusia kauniita sävyjä. En tiedä, missä järjestyksessä, mutta olen kuitenkin ylittänyt esteitäni, järisyttänyt ennakkoluulojani (ennen kaikkea itsestäni) ja tehnyt kokeiluja, yhä isompia ja rohkeampia (omassa mittakaavassani tietenkin).

Juuri nyt olen sekoitus vanhaa ja uutta. Ajattelen enimmäkseen uudella tavalla. Kriisitilanteet laukaisevat vanhat toimintamallit, eivätkä ne ole kovin hyviä. Kannattanee siis vältellä kriisejä ;-) Käyttäydyn ulkoisesti vanhalla tutulla tavalla - ihan harkitsematta ja miettimättä. Sieltä se tulee selkärangasta. Herätän selvästikin ristiriitaisia tunteita, mistä en yhtään, ollenkaan pidä.

Sen syvempiin syövereihin menemättä jaan kanssasi muutaman kuvan - suppilovahveroista tietenkin :-) Suppilovahvero edustaa minun silmissäni luonnon upeinta muotokieltä. Jokainen yksilö on silminnähden erilainen. Ja edustavat silti samaa lajia. Niinkuin me ihmisetkin.





lauantai 7. lokakuuta 2017

Voihan hirvikärpänen!

Jos ennen olin absoluuttisen (ehdottoman) kriittinen hirvikärpästen suhteen, nykyään olen avarakatseisempi. Siedän rajallisen määrän hirvikärpäsiä, jos maisemat ovat sen arvoiset.

Hirvikärpäset poksahtelevat ilman varoitusta iholle kesken metsälenkin. Muutaman jaksaa ihan sienisaaliin toivossa. Isoja määriä hirvikärpäsiä ei kroppa ja mieli kestä mitenkään.Vähän on vähän. Ja enemmän on sitten enemmän.

Kun hirvikärpänen poksahtelee iholle ja vaatteille, elämys voi olla positiivinen, mikäli tunnistus osuus oikeaan heti alusta.

Jos motivaatio on suurempi kuin kammotus, motivaatio voittaa. Kannattaa kokeilla :-)

- Ai niin, ne kuvat... -